Rantapäivä. Nahka alkaa gärtsäämään. Vieressä BBQ-kanan värinen jamppa sprayaa itsensä vuoan voitelurasvalla. Nyt nimittäin liha tirisee. Ainoa ero on ettei haise hikkori ja sianrasva vaan Piz-Buin ja hiki.
Aallot on taas parimetriset ja ranta on auki. Ihmisten kasvoilta kuvastuu riemu. Otan pari taka-askelta ja siirryn takaisin varjoon. Tähän on hyvä lopettaa, löysin ehkä jotain uutta taas itsestäni ja maailmasta ympärilläni. En viitsi enää kirjoittaa, vaan ainoastaan olen. Vaikea sanoa olenko enemmän kotonani Suomen kesässä, vai täällä matkalla jostain jonnekin. Tuntuu hieman kliseisesti että päämäärä ei ole tärkein vaan matka sinne. Minne, en tiedä? Pamplonaan?
Monsieur, un Kronenbourg s'il vous plait. Kylmä olut virkistää.
Miellyttävän raikas tuulenvire puhaltaa pilviseltä Atlanttilta. Täydellinen aamu rantakävelylle. Ensimmäiset kahvilat virittelevät tuoleja terassille. Boulangeriesta irtoaa uunituore patonki eurolla. Kahvikin maistuisi mutta päätän lykätä tuonnemmaksi. Onhan tässä aikaa, eikä ole aikataulutettuja suunnitelmia.
Vettä tulee taivaan täydeltä kohisten suorastaan koskena rotvallin ja kestopäällysteen muodostamassa uomassa jyrkkää rinnettä tänne alas. Keli vaihtui minuuteissa 180', mutta niinpä se on tehnyt päivittäin. On kuitenkin lämmintä ja loma joten en jaksa stressata. Johtunee Pyreneiden vuorista, vaihteleva sää siis. Onneksi en mennyt terassikahville.
Jokapuolella tuoksuu märkä multa. Joki, La Nive on noussut liki kadulle ja muuttunut kuohuvaksi mutavirraksi jossa virtaa kokonaisia puita, tukkeja, rantatöyrään palasia, jopa isoja kiviä ja romua. Imatrankoski on tämän rinnalla aika lasten leikkiä. Virkavaltaa ja hälytysajoneuvoja on kaikkialla, katuja suljetaan. Poliisiauto pysähtyy eteen ja alkaa huutamaan ohjeita katon ämyreiden kautta. Joki hädintuskin mahtuu siltojen alta.
"Vähän" aktiviteettia päivään. Olen Bayonnessa ja aiemmin mainittu rankkasade sai aikaan maanvyöryn kaupungin itäpuolella ja koko rinne valahti alapuoliseen jokeen. Eiköhän tämä tästä, ensin kumminkin vähän sapuskaa, turha panikointi ei auta. Talojen parvekkeet ovat täynnä paikallisia jotka äimistelevät tapahtumaa ja kuvaavat suu auki.
Otan päivän menun, menu du jour. Pitkälti salade Lyonnais tyyppistä jambon salaattia, päivän kalaa ja sorbettia jälkiruoaksi. Ja vanhaa suosikkiani Sancerrea palanpainikkeeksi. Jos tulva vie hengen, niin olenpahan syönyt ja juonut viimeisen ateriani vähintään kohtuudella. Pääsenköhän syötyäni takaisin vastarannalle?
La Nive yhtyy l'Adour jokeen kuin musta ja valkea Amazon. L'Adour on vihreävetinen, La Nive on nyt kuin suklaa Jacky makupalaa niin väriltään kuin koostumukseltaan. Pääuoman vasen reuna on punaruskea ja oikea raikkaan vihreä. Katastrofilta vältyttiin niukasti tällä kertaa. Hyvä muistutus taas ihmisen teoista. Ilmastonmuutos. Eroosio. En viitsi saarnata, jätän sen pyhille miehille.
Angletissa l'Adour laskee mereen. Enää joessa ei ole vihreää oikeaa reunaa. On vain liejua ja roskaa jota soljuu Euroopasta Atlanttiin. Punaruskea lieju muodostaa nauhan noin kilometrin päähän rannikosta. Meri virtaa etelään ja muodostaa Biskajanlahden eteläreunaan pahantahtoisen kymmeniä kilometrejä pitkän punaisen käärmeen. Roinan ajelehtiessa rantaan muodostuu rantahietikolle törkyviiva. Risuja, tukkeja, pulloja, laatikoita, jopa kivenmurikoita. Kaikki ihmiset pois vedestä, uiminen ja ja kaikki vesiaktiviteetit kielletään. Violetit ja punaiset liput. Too much pollution.
Rannan ämyreistä pauhaa marseljeesi. Taas menee aikalailla film noirin puolelle. Tiedättehän, kaiuttimet eivät ole samanlaisia elementtikaiuttimia, vaan sellaisia joilla meikäläiset antavat yleisen hätämerkin vesitornin katolta. Isoja harmaita torvia joista lähtee kauhea metakka. Kuuluu varmaan Newfoundlandiin saakka. Hätkähdän puoliunesta rannalta ja pelkään hetken aikaa lopun ajan koittaneen tai teutonien tulevan taas ja tähyilen taivaalta stukia ennenkuin tajuan Marseljeesin tarkoittavan Ranska-Saksa pelin alkua. Tricoloreja on kaikkialla. Kiireen vilkkaa ylös, paita päälle ja housut jalkaan ja kohti Les Hallesia.
Viinibaari on järjestänyt mukavan tastingin. Jalkapalloa ruudulta joka on ympäröity kymmenillä tapaksilla. Otan kahdeksan ja maistelen samalla mademoisellen suosittelemia viinejä. Tres Française! Pääasiassa unohdan seurata lasin läpi jalkapalloa ja tuijotan tapaksia. Ne olivat Espanjan puolella paljon parempia. Joskin konditoriatuotteissa Ranska on edellä. Siemaus pikarista. Sääli että Les Bleus ottaa pataan. Jatkan matkaa.
Edessäni on kylmäsavustettua silliä, porkkanaa ja perunaa. Alkuruoaksi aika tuhti satsi, saisi olla jotain soosiakin. Pääruokana menee täydellinen pihvi taivaallisella soosilla, noin ylisanoja välttääkseni. Pihviä ei voi tehdä paremmin. Ravintolan nimi on muuten Le Pim'Pi. En viitsi kertoa ravintoloitsijalle mitä ravintolansa nimi Suomessa lähes tarkoittaa. Hyvää safkaa kumminkin.
Yö on jo pimentynyt ja alan itsekin pikkuhiljaa nukkumaan. Olihan päivä!
Funicularin kuski Pepe punaisessa villatakissaan huutaa Vamos! ja paiskaa puisen oven kiinni. Käsinkääritty tuhti paperossi huuleen ja kahvasta kohti yläilmoja. Tässä vaiheessa alkoi vaikuttaa että jokin CERNissä oli mennyt pieleen ja olin ajautunut ajan ja paikan repeämän kautta jonnekin menneeseen aikaan. Vaunu nitisee ja paukkuu. Melkoisen salvadordalia tämä trippi Baskimaan sydämeen.
Ylhäällä odottaa autio huvipuisto. Törmäilyautoilla ei ole varmaankaan kukaan ajanut vuosiin. Yksinäinen kuski ajaa tyhjänpäällä vuoristoradallaan. Onkohan se elossa vai aave? Ainakaan kukaan täysissä henkisissä voimissa oleva ei suostuisi menemään kyytiin. Seinistä on pudonnut kaakeleita, ikkunaruutu siellä täällä on hajonnut ja odottaa korjaajaansa. Köynnökset rehottavat seinillä.
Tunnen itseni voimattomaksi ja pyydän lautasen turistiespanjalla. Plato por favor. Señor ojentaa lautasen ja alan vimmaisesti kahmimaan pintxoja. Tuota, tuota...tuosta ja tuota on pakko saada. Vino blanco por favor! Tapat on kakkosen tsibale, vinetto lähtee eculla! En ihmettele että safkahifistelijät on paikasta ihan pähkinöinä.
San Sebastian on kirjaimellisesti täynnä toinen toistaan näyttävämpiä tapaskattauksia ja mikä parasta, ne eivät ole pelkkiä turismojen houkuttimia, vaan baskeja on paikat väärällään. Siankorvaa ja kieltä, oliiveja ja pikkuisia etikkachilejä, kroketteja, turskaa, sikaa, pikkuankeriaita. Patatas bravas. Huevos. Quesos. Kaikkea sitä mitä tapaksista on lukenut tai katsonut telkkarista. Oikein malliesimerkkejä.
Kilometrejä on tullut mittariin tosi turskisti tänään, varmaan helposti parikymppiä risteillessä jalan pitkin baskimaata; Donostiaa ja San Sebastiania. Sopivin väliajoin tapaksia koneeseen ja lasi vinoa tahi cervezaa. Taidan todellakin vaihtaa toimiston urbaaninomadin jaloon ammattiin. Tai surffariksi. Pitäisi vaan osata surffata. Dokaaminen ei kumminkaan kiinnosta joten surffihaaveet taitaa romuttua. Dösässä oli Ruotsalaisia poser-surffareita pikku kekkulissa. Lauloivat ja kuuntelivat jotain sontaa. Soitin niille Dimmuja puhelimesta täysillä, alkoivat itkemään, raukat, ja huutamaan mammaa. Sommaren är här, jee jee.
Vielä morcillaa vähän koneeseen ja palanpainiketta. Mokka kruunaa kaiken. Gracias! Ulos kaupasta ja kohti bussiasemaa. Kassi painaa liikaa, kestääköhän sanka? Millä helvetillä saan tuotua kotisuomeen saakka pikku kangassäkilliset paellariisiä ja muuta tilbehööriä? Tai millä ylipäätään raahaan kaikkia kamoja mukanani?
Jaså bussikuski tuli paikalle. Taas rajan yli Ranskan puolelle ja matka jatkuu. Tosin täkäläisethän eivät katso kuuluvansa sen kummemmin Ranskaan kuin Espanjaankaan, he asuvat Baskimaalla.
Pyreneillä sataa.
Huomasin aiemmin tänään paistatellessani auringon lämmössä olevani veistoksellisempi kuin uskoinkaan. Enkä siis tarkoita käänteisjäntevää ulkomuotoani vaan hipiäni vitivalkoista carraran marmorin väriä. Siinä on kontrasti kohdallaan kun vitivalkoinen Skandinaavi loikoilee auringossa cappuccinon värisiksi paahtuneiden baskien kanssa samassa rivissä. Vähän niinkuin imbesillien kuka-ei-kuulu-kuvaan leikki? Tosin nyt olen jo liki keitetyn ravun värinen, mutten tiedä onko se paljoakaan parempi? Ensikertaa uin yli kaksimetrisessä aallokossa, se oli kokolailla vänkää. Kun pääsee ratsastamaan isolla aallolla ennenkin se murtuu huimaa vauhtia kohti rantaviivaa...wow! Korvissa humisee, ne on täynnä suolavettä. Meinasin saada harppuunan kylkeeni kun kalastajat luulivat Moby Dickiksi, valkoiseksi valaaksi. Hämäsin puhaltamalla suihkun merivettä aukostani ilmoille ja pääsin sukeltamaan sekasorron aikana tarpeeksi syvälle Atlanttiin ja pakoon.
Päivä opetti taas paljon. Aamulla heti kauppahalliin, tapana kun on ollut käydä aina tsekkaamassa ko paikat ulos. Kalahalli oli aika huikea, eikä odöörikään saanut ollenkaan säikähtämään. Rapuja, langustinejä, mustekalaa, erilaisia kaloja ja simpukoita. Vieressä liha- ja kasvishallit. Ja boulangerie. Häviää ehkä La Boquerialle, mutta erinomainen tämäkin on. Viereisestä konditoriasta macaronseja. Ja jumantsuga minkä makuisia!
En ole ikinä voinut sietää vuohenjuuston makua alkuunkaan, poislukien Viinitukun pikkujoulut joskus 1999 korvilla jolloin sain ravintola Katupojassa erinomaisen vuohenjuustopihvileivän. Mutta. Vaikka ostin monen makuisia, maistoin ensimmäistä kertaa suolaista macaronsia, vuohenjuustosellaista.
Koska odotin kaikkien olevan makeita, alkujärkytys oli melkoinen kun huomasin syöväni suolaista (vuohen)juustonmakuista macaronsia. Paras mitä olen koskaan syönyt! Vuohenjuusto tulee esille erittäin hienovaraisena aromina, mutta...no, en osaa edes kuvailla makua muuten kuin herkullinen.
Lyonin salaatissa lardonit, saksanpähkinä ja (taas) vuohenjuusto istuvat toistensa makuprofiileihin kuin kumihanska tullimiehen käteen. Tyttö tosin palvelee vähän nyrpeästi. Ehkä syön hänen eväitään. Jälkkäricrepe tulee pöytään kokki perässään. Kokilla on tulitikut kädessään, pullo viinaa ja vihainen katse ja hän tuikkaa creppini tuleen, ilmeisesti kostoksi. Merde! Koska antisosiaalisuuteni voi tänäpäivänä paksusti kuin Manuel Uribe (rip), tunnen lähinnä pakokauhua.
Onneksi flambeeraus ei ole showstopper täälläpäin ja vältyn tuijotukselta. Kokki kuitenkin taisi lorauttaa riittävästi Grand Marnieria, koska liekit kärventävät sekä lättyä että lättyäni pitkän aikaa. Grand Marnier, tumma suklaa, caramel ja espresso ovat muuten toinen makuyhdistelmä joka toimii kuin ajatus! Messieurs et chefs Jean et Paul selvästikin osaavat hommansa. Mainitsinhan että Akvitanian baskit keittävät erinomaista mokkaa?
Patikoitua on tullut reilut viisitoista kilometriä tänään ja uitua muutamaan otteeseen. Sateessa, tihkussa ja auringonpaisteessa. Päivällä päätin luopua kengistäni ja laahustin paljain jaloin niinkuin suuri osa täkäläisistä hipeistä. Vastustaakseni kenkä- ja sandaaliteollisuuden ylivaltaa ja riistoa Ranskan entisissä siirtomaissa. Liberté! Egalité! As if. Lähinnä siksi että se tuntui mukavalle.
Istun baski-ravintolassa kengät taas jalassani, edessäni pullo punaviiniä, patonkia ja oliiveja sekä kannullinen vettä. Mademoiselle Tarjoilijar kiikuttaa eteeni lautasellisen täkäläisiä leikkeitä. Ilmakuivattua kinkkua, nautaa, chorizoa ja perinteistä baskien lihapatéta joka maistuu aivan kotimaiselle joulukinkulle, mutta on koostumukseltaan jossain maksamakkaran ja aladoobin välissä. Herkullista! Nyökkään hyväksyvästi. Seuraavaksi eteen tulee täkäläinen entrecôte ja paria erilaista pimentasalsaa ja jumalattoman hyviä friteerattuja perunakiekkoja. Punkku on puolessa välissä ja ruoan kypsyydet täysin oikein.
Jälkkäriksi pöytään pamahtaa sitruunasorbettia, jotain punaista sorbettia (mansikka-kirsikka?) ja mokkaa. Olen pähkinöinä tähän sitruunasorbettiin. Lautasella on myös kanelin ja tumman kaakaojauheen sekoitusta sekä muutama kinuskiraita. Taas maut komppaavat ensiluokkaisesti toisiaan.Parikymppiä koko setti.
Kolmen hengen henkilökunta hoiteli koko ravintolan 54 asiakkaalle reilussa parissa tunnissa kolmen ruokalajin menut. Tarkoittanee että köökissä oli kiirusta. Vieressäni seinällä on maalaus pelota-miehestä joka tuijottaa. Pelota taitaa olla baskien laji.
Huomenissa kukonlaulun aikaan bussimatka jatkuu taas ja edessä olisi käynti kylään joka on kuulemani mukaan tapaksien Mekka.
Punainen aurinko painuu horisontissa Atlanttiin ja sammuu.
Aamuyö lentokoneessa. Vieressä istuva Tanskalainen vanharouva kuorsaa ja kuolaa syliinsä. Toisella puolella istuva herra juo kolmatta valkkaripulloa. Otan kahvin ja luen muutaman sivun Anthony Bourdainin Kitchen Confidentialia. Herraties monettako kertaa? Nukahdan. Onneksi sain taas jollain ilveellä exitpaikan. Kun kone laskeutuu kukaan ei taputa. Moukat.
"Bonjour monsieur, espresso et un eau s'il vous plait. Double presso." Yritän puhua kieltä jota en osaa. Pelkkä yritys saa kuitenkin jään murrettua ja palvelu skulaa.
Akvitanian baskit keittävät muuten tosihyvää sumppia. Cantuccinityyppinen manteli-appelsiinikeksi kyytipojaksi. Surffarit patsastelevat rannalla, mutta kukaan ei ole vedessä. Poserit. Käärin farmarihousunlahkeet polviin ja päätän näyttää. Hyppään laudalle ja ratsastan ärjyvällä valkopäisellä aallolla ja kesytän Atlanttin. Sadat rannalla olevat ihmiset hurraavat ja heittävät lippiksensä ilmaan. Havahdun muovituolilta ja espressoni on jäähtynyt. Taisin torkahtaa.
Imuroin kukkulalla naamariini täytettyä crepin tyyppistä galettea. Rapsakka crust reunalla ja juustoa, kinkkua ja raaka kananmuna täytteenä. Tuoretta appelsiinimehua. Tykitän pintaan kerroksen mustaa pippuria. Tämä on hyvää! Päälle mokkaa. Akvitanian baskit keittävät muuten tosihyvää sumppia. Koko hoito kympillä.
Boulangeriessa repeää levikset. Alan ymmärtämään jotain hyvän leivän päälle. Luulen ainakin niin. Vitriini on pullollaan makeita leivonnaisia, takaseinä leipiä. Tiskillä on siisteissä riveissä täytettyjä sämpylöitä. Euron per snäpy. Tekisi mieli ostaa seitsemän kinkkutäytteistä ja kolme juustolla. Euron juusto sai uuden ulottuvuuden.
Rannalla aallot ovat kasvaneet ja vettä vihmoo päin pläsiä. Surffarit ovat päässeet jo mereen saakka, mutta aika aloittelijamaista toimintaa. Päätän kuitenkin itse jättää mallisuorituksen näyttämisen ajanpuutteen vuoksi väliin. Ihan hyvinhän poijaat vetävät. Lifeguardit istuvat rivissä penkillä kuin lokinpoikaset ja valvovat silmä kovana. Liehuu sininen lippu ja punatäpläinen vihreä lippu. Surffata saa, uida ei muutoin kuin omalla vastuulla.
Tilaan croque de cafecafen tai jonkun sellaisen. Minipinaattia, rucolaa ja jotain tunnistamatonta salaattia verhottuna makeahkoon balsamico kastikkeeseen. Mukana on mielenkiintoisella tavalla kyljellään tehty kymmenkerroksinen jambon-fromage leipä. Kinkkua taas ja juustoa (taas). Mutta tres bien! Tätä on pakko kokeilla valmistaa itsekin. Ja Belgialaista olutta koska mixologi kertoo Ranskalaisia oluita kysyttäessä niiden kuolleen sukupuuttoon vuosia sitten. Ja Espanjalaisia ei ole. Vieressä olisi viinibaari. Flinda tawnya porttia lähtisi kuuden eculla, lasi vinho verdeä kolmosella. Yllätykseksi pastissi on superkallista!
Juustokaupassa, fromageriessa döfää vanha sukka. Aika raffia, mutta hyvän näköistä. Kalakaupan takapihan döfis saakin sitten jo jakauksen leviämään ihan kunnolla. Haen kaupasta satsin chorizoa, pähkinää ja kaiken näköistä tilbehööriä muovikassillisen. Suomessa satsi maksaisi kolme-neljäkymppiä, nyt irtoaa yhdeksääntoista.
Aalloilla on 4 surffaria. Atlantti vyöryttää koko tuhansien kilometrien mittaisella voimallaan. Rannalla on liian vaarallista, danger tekstikyltit ja punaiset liput. Tuuli puhaltaa sade- ja suolavettä vaakatasossa. Kun yrittää valokuvata lippuja, ne läpättävät liian nopeasti että kuva onnistuisi. Surffatakaan ei saisi, mutta aallot ovat aika huikeita. Taivas on siniharmaa, ja aiemmin vihreä vesi tummanharmaa. Nämä surffarit taitavat olla niitä aitoja myrskynratsastajia. Hengenpelastajat juoksevat muodostelmassa pois rannalta. Vastedes jokainen vastaa itsestään. Illan hämärtyessä nostan hattua, arvostan tuota hullua touhua jossa ei marginaaleissa ole piiruakaan tilaa. Yksi virhe ja on suuri vaara että kalmisto saa uuden asukkaan.
Maistan pullonsuusta kolajuomaani ja käyn selälleni makaamaan. Suljen silmäni. Myrskyääköhän Biarritzissä huomennakin?
